 |
|
|
 |
<< Takaisin aiheisiin
| Kun läheiset eivät ymmärrä |
5.2.2010 3:52
Asta |
|
Mitäs sitten tehdään, kun läheiset eivät suostu myöntämään eivätkä hyväksymään lääkärin diagnoosia aivovammasta? Ja vaikka itse tietää, että vamma on todellisuutta.
Läheiset vähätelevät ja nollaavat oireet. Miten eteenpäin? Olisko ideoita tai neuvoja? |
|
|
|
|
| Vaikeaa myös läheisille |
6.2.2010 23:43
|
|
Minulle eräs läheinen tuttava sanoi taannoin että hän ei ole ollut yhteydessä sen takia että ei tiedä mitä sanoa tai miten voisi olla avuksi. Ymmärsin että tapahtunut on hänellekin vaikea ja raskas asia.
Kaikki eivät halua hyväksyä tapahtunutta, tekevät omaa surutyötään asian suhteen. Hekin ovat menettäneet paljon saadessaan ystäväpiiriinsä aivovammaisen, henkilön joka ennen kykeni osallistumaan kaikkeen kuin kuka tahansa terve ihminen .Ei osata nähdä mahdollisuuksia ja asia on vieras, tuntematon. Ei tarkoita että pelkäisivät sen tarttuvan vaan että eivät tiedä aivovammoista juuri mitään ja näin kokevat helpommaksi sen kieltämisen tai vähättelyn.
On myös niitä jotka taas kääntävät kaiken itsensä hyväksi, miten he tästä kärsivät kun läheisellä on aivovamma. Yrittävät kaiketi näin paeta todellisuutta.
Ihmismieli on ihmeellinen.
Suojaahan vaikea vamma saajaansakin usein niin että vammautunut ei täysin tiedosta tilaansa ja vamman laatua. |
|
|
| sAIRAUS SE YSTÄVÄT JA TUTTAVAT SEULOO |
6.2.2010 20:05
Pekka Tarkkonen |
|
Saatuani aivoinfarktin 4v sitten niin "ystävät" harvenivat ympäriltä. Jäljelle jäivät vain ne tosi ystävät. Minun kokemuksesta ihmiset pelkäävät kun päähän tulee vamma,
he eivät tiedä miten lähestyä sairasta ja sitten vähättelevät
asiaa. Itse prodeerautin lippiksen paikallisesa ompelimossa, jossa lukee; PÄÄNI ON "PIPI" MUTTA SE EI TARTU, huumori ja aika lienevät tapoja millä tästä selviää. Joskus se ottaa päähän kun sivulliset ovat kateellisia kun olen "päässyt" eläkkeelle, mutta ei auta sanoa, että vaihdan osia mielellään ja katsotaan kuukauden päästä vielläkö ollaan kade.
|
|
|
| ... |
6.2.2010 14:24
Ani |
|
Siis, onko oikeasti niin, etten välttämättä olekaan laiska ja saamaton? En tiedä aivovammani vaikutuksesta muuta, kuin mitä lukee lausunnoissa. Eikä niissä lue muuta kuin että vammani sijoittuu alueeseen joka vaikuttaa muistiin ja keskittymiseen. Persoonan muuttumisen ja traumaattisen vammautumisen laukaiseman paniikkihäiriön ja masennuksen lisäksi.
Paniikkihäiriön kanssa olen pärjännyt jo useamman vuoden kuten masennuksenkin, mutta tätä väsähtelyä en ole saanut millään loppumaan. |
|
|
| Toiveita |
5.2.2010 23:15
Sakke |
|
Elämäni ennen aivovammaa, oli kovin työntäyteistä ja hektistä aikaa. vammauduttuani en ymmärtänyt, että mitään olisi edes tapahtunut, pois lukien näkyvät vammat, jotka itselläni oli hermoratojen vaurioitumisesta johtuva vasemman käteni halvaantuminen, sekä päässä olevat näkyvät ruhjeet.
Pyrin jatkuvasti takaisin työhöni, enkä tajunnut edes miksi en pärjää. Omissa silmissäni olin muuttunut laiskaksi, saamattomaksi ja ehkä heikoksikin, jota läheiseni pilkkaavat, halveksivat ja kenties yrittävät jopa tehdä hulluksi...
Vasta n. 2 vuotta vammautumisestani aloin ymmärtämään, mitä ongelmia, jo kuitenkin paljon aikaisemmin diagnosoitu aivovammani, minulle onkaan elämäni varrelle luonut. Muistiongelmia, toisinaan väsyvyyttä (olipa lievä ilmaisu...), luonteen muutoksia, vainoharhaisuutta... jne...jne.. lista on pitkä...
Vammautumisestani on nyt yli 3 vuotta ja olen melko sinut asian kanssa, mutta en voi sanoa, että ymmärtäisin vielä tänäänkään, mikä minusta on tullut/syntynyt vammautumisen jälkeen.. eli vieläkin välillä tunnen olevani väärä ihminen niin tutussa ruumiissa...
Vielä nykyäänkin välillä moitin itseäni saamattomaksi tai laiskaksi ja yritän taas parhaani ja lopputuloksena on melko hyvä päänsärky, kiukkuisuus, ymmärtämättömyys jne...jne..
Läheiseni ovat yrittäneet ymmärtää minua, muutunutta miestä, parhaan kykynsä mukaan ja voin sanoa, että aivan helppoa se ei varmasti ole ollut.... Enhän minäkään aina ymmärrä itseäni...
Monista ystävistäni on vierelläni pysynyt vielä pari-kolme, ja välillä hekin ovat minusta "ymmällään", kuten olen itsekkin...
Osa ystävistäni suhtautuu kuten Elinan miehenkin tapauksessa, kommentein - äijä on eläkkeellä, vitsi kun itsekkin pääsisi... tai - ai, sait ilmaiset taksikyydit, hitto, sul on helppoo...
Voin vain sanoa, että ei ole helppoa oppia uusia asioita elämässä, kuten vammautumisen jälkeistä elämää, mutta kun on päässyt juonesta kiinni, niin jo se tuntuu helpottavalta...
( niinkuin voi olettaa, ajatukset karkasivat kesken kirjoituksen, muutamaan otteeseen... Ideani oli, että itse tietäsit/oppisit minkälainen olet nykyään ja kun sen opit/tiedät on muiden helpompi hyväksyä sinut...)
|
|
|
| Tuttu juttu /O: |
5.2.2010 21:21
Camilla |
|
| Mieheni omaiset eivät ymmärrä mistä väsymys ,kömpelyys,saamattomuus,masennus ja keskittömyshäiriö j.n.e johtuu....heidän mielestä kaikki johtuu siitä että hän on lihonnut..../O; HÅHÅ......Mutta pääasia on että minä ,tiedän,ymmärrän ja rakastan (O:JA RAKASTAN (O: |
|
|
| Eipä se minua vaivaa. |
5.2.2010 16:37
Pertti Rautiainen |
|
| Ei se minua vaivaa vaikka kaikki eivät ymmärräkkään tilaani, pojat ja läheisimmät jotka ovat kanssani enämpi tekemisissä onneksi tietävät ja tajuavat tilanteeni. Jos saan kutsun kylään tai yövieraaksi niin silloin eivät kaikki ymmärrä jos kieltäydyn, vammojeni takia en voi aina toisessa paikassa yöpyä ja väsymykseni takia se on jopa vaikeaa, sitten kun joudun tuota hengityskonetta mukana raahaamaan. Pääasia että on sinut vammansa takia ja elää niin hyvää elämää kuin vaan kipujen ja vaivojen takia pystyy. Minä olen sinut. |
|
|
| Aika ja tieto auttaa joillekin |
5.2.2010 10:39
Elina |
|
Aivovamman aiheuttamat oireet ovat niin moninaisia, ettei niitä ole välttämättä helppo ymmärtää. Lisäksi läheisen vammautuminen on shokki myös läheisille, minkä vuoksi ymmärtäminen vie oman aikansa.
Kannattaa tosiaan antaa läheisille tietoa aivovammoista ja esim. omia lääkärinlausuntoja luettavaksi. Ajan myötä osa läheisistä todennäköisesti oppii ymmärtämään sinua, mutta valitettavasti kaikki läheiset eivät koskaan.
Meillä mieheni vammauduttua kesti vuosikausia ennen kuin hänen vanhempansa alkoivat ymmärtää, ettei mieheni vain ollut muuttunut laiskaksi ja aikaansaamattomaksi vätykseksi... Valitettavasti mieheni siskon perhe ei asioita edes yrittänyt ymmärtää, vaikka sairauskertomuksia annettiin heillekin luettavaksi. Mieheni siskon mies näki parhaaksi syyttää kaikesta minua, että minä olen keksinyt kaiken jne. Kyseinen mies on kuulemma myös kateellinen siitä, että mieheni voi nauttia eläkkeellä olosta ja käyttää taksia. Todellista nautintoa tosiaan kun ei itsenäisesti pärjää ja on jatkuvat säryt/kivut jne (haittaluokka 16).
Tsemppiä ja malttia! |
|
|
| Tuttu tunne. |
5.2.2010 9:30
Ani |
|
Ei kai siihen auta, kuin aika. Ei uusia juttuja ymmärrä tosta vaan, aivot varsinkin on sellanen osa-alue ettei ymmärretä miten pienestä ne "menee sijoiltaan."
Omalla kohdalla annoin joillekin mun lääkärilausunnot käteen ja käskin lukea, heistä jokainen ymmärsi sen jälkeen korjata asennettaan. |
|
|
| sama täällä |
5.2.2010 8:08
Mika |
|
Sukuni on myös vähätellyt vaivojani!
Sanovat ääneen että mitä sitä sullakin on!
Eipä kukaan ymmärrä,ennen kuin on omalla kohdalla niin
sairaus kuin vammakin sit ne vasta herää! |
|
|
| Ainoa keino... |
5.2.2010 7:10
Hanna |
|
...taitaa olla se, että antaa ajan kulua...
Nykyisin minusta tuntuu, että jotkut liiottelevat. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ne neurologin paperit. |
|
|
|
|
© 2007 Jari Jokinen - Tekninen toteutus Optinet kotisivut
|
|
|
|
|
|
|
|
| |
