| Sen kanssa oppii elämään. |
28.8.2010 11:23
Hansu |
|
| Sairastuin 11/2006 ja mieheni halusi eron 2/2007...asun yksin ja tulen jotenkuten toimeen. Minusta tuntuu,että olen käynyt elämässä läpi sellaisia asioita jotka vahvistaa..sanonta "Mikä ei tapa se vahvistaa." Pitää minun kohdalla paikansa. Olen hyväksynyt tämän sairauden ja jatkan elämää niin kuin pystyn. Kohtaan milloin mitäkin,mutta positiivisuudella jaksan jatkaa. Ja äärettömän tärkeäksi on tullut ihmiset joita olen tavannut kuntoutuksissa eli vertaistuki. |
|
|
| |
23.7.2010 11:20
Merzi |
|
| Mäkin olin enempi ja vähempi töissä ja saikulla. Saatiin järjestettyä että olisin vain puolikkaassa työssä siis osakuntoutustuella. Luulin samoin kuin edellinen kirjoittaja että kaikki vielä järjestyy ja palaan työelämään. Kuukauden pytyin siihen puolikkaaseen työhön ja kävin kuntoutuksessa joutuen taas saikulle. Edelleen luulin että kuntoudun työkuntoon tai edes osatyökyvyiseksi. Toisin kävi, saikku vain jatkui ja kävin kuntoutuksessa ja oli tarkoitus mennä vielä työkokeiluun myöhemmin, mutta niin ei tapahtunut sillä kuntouttava taho alkoi nähdä että ei minusta ole enää työelämään. Aloin sen itsekin ymmärtää mutta olin vielä aika hukassa itseni ymmärtämisessä vuoden päästä ja vielä sen jälkeenkin. Ajan myötä alkoi huomata että monen asian osalta ei enää pärjännyt arkielämässä, ei ollut aiemminkaan pärjännyt mutta laittoi itsensä pärjäämään kunnes voimat loppuivat. Mulla on nelisen vuotta takana ja oikeastaan nyt alkaa tuntua että elämä on elämisen arvoista kun ei ole kaikenmoisen asioiden kanssa säätämistä ja viimeisen kahden vuoden aikana on ollut oikeanlaista kuntoutusta joiden seurauksena se itsensä ymmärtäminenkin ja elämän hallinta on paremassa mallissa:) On se niin että koko ajan tapahtuu jotain kehitystä ja uuden oppimista, luultavasti koko elämän ajan. Opitutkin välillä unohtuu ja tekee samoja mokia uudestaan mutta ei enää hermostu niistä niin kuin aiemmin. |
|
|
| |
23.7.2010 8:21
|
|
Minun kohdallani meni yli vuosi. Aluksi odotin kovasti työelämään paluuta, luulin että kaikki vielä kääntyy entiseen kun palaan työpaikalleni ja alan tehdä tuttuja tehtäviä. Mutta aivan niin siinä ei sitten käynytkään. Olin pari kuukautta työkokeilussa ja siinä selvisi hyvin pian että vaikeuteni ovat liian suuret.
Onnettomuudesta on nyt jo useampi vuosi, ja täytyy sanoa että koko ajan tapahtuu jotain kehitystä. Nyt tuntuu että elämä on täysin elämisen arvoista. |
|
|
| Ajanmittaan... |
22.7.2010 19:56
Hanna |
|
| siihen on kasvanut kiinni! |
|
|
| |
20.7.2010 20:24
Tiina |
|
Moi!
Minull kyllä puhuttiin vammasta ja kävin neuropsykologin juttusilla, mutta en oikein tiennyt miksi. No kivahan se oli käydä:) ajattelin vaan että siitä onnettomuudesta tää johtuu. No koulussa meni miten meni ei niin hyvin kuin olisi luullut.
Sitten ammattikoulutus jäi kesken.
Onneksi masennuin ja sieltä ne ohjasivat minut syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kurssille Ouluun merikoskelle. Siellä on myös jokin kurssi aivovammansaaneille. Siellä sitten se minun ohjaaja sanoi, että nyt pannaan sulle lähetteet oyks:iin ja menet tutkimuksiin.
Tutkimusten jälkeen todettiin työkyvyttömäksi.
Tähän kaikkeen meni vain kymmenen vuotta. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Sitten selveni vaikea murrosikäni ja monet muut ihmeelliset ja kiusalliset tapaukset.
Tää vamma on yksilöllistä. Jos minulla on jotain toisella ei sitä välttämättä ole vaan jotain muuta. Vaikeusasteet myös vaihtelee.
Tsemppiä |
|
|
| Onnettomuus |
6.7.2010 6:51
Hanna |
|
Itse luulin, että se menee ohi ja sitten elämä jatkuu niin kuin ennenkin. Onnettomuudesta on jo 15 ja puolivuotta, kun tulee ongelmia ympäröivän yhteiskunnan kanssa ne musertavat minut täysin.
Sairaalassa puhuttiin puolenvuoden kuntoutumisesta aivohalvauspotilailla ja minähän aivohalvaannuin toiselta puolelta. Ajattelin silloin, että kaikki johtuu kävelystä ja sitten olikin puolivuotta aikaa kuntoutua. Masennuin lievästi, kun en oppinutkaan asioita aikataulussa.
Opin kyllä treenattuani paljon. Takana on useita kilometrejä kävelyä aamuöisissä metsissä. Enää en uskaltaisi lähteä. Tuntui lainsuojattomalta, yhteiskunnan riesalta.
Ongelmia on vuosien saatossa ollut paljon. Nykyinen ongelma tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä, mutta eiköhän siitäkin ylitsepäästä? |
|
|
| |
5.7.2010 16:15
|
|
| Minulla meni noin kaksi vuotta. Mutta toisaalta vaikka tapahtumasta on jo lähes kymmenen vuotta, niin edelleen välistä huomaan luulevani itsestäni liikaa. Pitäisi pystyä itse hyväksymään rauhallisempi tahti, mutta... |
|
|
| Kuinka pitkään meni ennen kuin |
5.7.2010 1:06
Camilla |
|
Moi,
Riippuu varmaan aivovamman jälkeisinä oireista ja sitäpaitsi kaikkihan on ykskilöllistä...
Miehelleni kesti ehkä vuosi siitä kun hän kotiutui,mutta hän on kuntoutunut niin hyvin.Hän oli 52 kun jäi tyokyvyttömyyseläkkeelle ja osaa nauttia elämästään.En tiedä minkälaisia vaurioita sinulle jäi ....riippuu paljon siitäkiT
Tsemppiä ja voimia |
|
|
| |
4.7.2010 6:35
|
|
| Mulla meni yli kymmenen vuotta ennenkuin aloin tajuta ja hyväksyä vamman tuomia rajoituksia. Olin liian väsynyt taistelemaan oireita vastaan ja ahdistuin. En tiedä onko mulla vielä yli kahdenkymmenen vuoden vammaisena olemisen jälkeenkään ihan realistista käsitystä siitä miten ja mihin asioihin vamma vaikuttaa ja mihin ei. |
|
|
