 |
|
|
 |
<< Takaisin aiheisiin
| Nuorena vammautuminen ja vanhempien ylihuolehtivaisuus |
20.7.2010 21:33
Sonja |
|
| Moi! Tällanen asia vaivaa ja askarruttaa mua, miten nuorena vammautuneiden vanhemmat suhtautuvat vuosien jälkeen sinuun? Minä pärjään onnekseni itsenäisesti elämässä, mitä nyt joskus autokyytiä kaipaan, mutta äitilläni on hirvittävä huoli minusta koko ajan. Jatkuva pelko, että minulle sattuu jotain. Kävelen kumminkin ihan normaalisti ja tavallisella pyörällä ajo sujuu. Jatkuva minusta huolehtiminen ja puhelinsoitot ovat oikeastaan kaikista rasittavin asia tällä hetkellä , mikä onnettomuudesta vaivaa. (Takana on pitkät kuntoutumisjaksot vasemmanpuolen halvauksen takia ja pitkiä oikeuden käyntejä vakuutusyhtiön kanssa, jotka onnekseni voitin). Pinna vaan on joskus kireällä huolehtimisen takia.. Onko muilla vastaavia tilanteita ja miten ne on ylitetty? |
|
|
|
|
| Äiti ja omainen. |
27.7.2010 20:08
marlin |
|
| Ymmärrän teitä nuoria oikein hyvin. Olen ollut nuorten vammautuneiden kanssa aika paljon tekemisissä eril ryhmien kautta, kun oma nuori vammautui. Minusta on tärkeää että vanhemmat yrittäisi oppia luottamaan myös nuoriin ja yrittää antaa heidän kokeilla omia siipiään. Ja kotiin pitäisi voida tulla aina kun tuntuu siltä. Jossain vaiheessa ei vanhempia ole enää auttamassa, silloin olisi tärkeää että nuori seisoisi omilla jaloillaan. Tukiverkkoja kannattaa kerätä ympärille, miel sellaisia, jotka ymmärtää aivovammaista. Täällä kun kirjoittelee ja kyselee, täällä aina joku osaa vastata jotain. Suuri osa täällä kirjoittajista on oppinut kantapään kautta asioita. Ja kyllä silti pitää kuunnella ja kunnioittaa vanhempiaan. Ei vanhemmat sillä pahaa tarkoita kun huolehtivat. Niin vain on aina ollut ja tulee olemaan. Meidän kaikkien vaan pitää oppia elämään uusienkin ja yllättävien asioiden kanssa. |
|
|
| |
21.7.2010 15:32
|
|
Minullakin on ongelmana vanhempien ylihuolehtiminen. Jatkuva huolehtiminen on saanut aikaan sen, että en enää luota itseeni ja omiin päätöksiini vaan haluan joka asialle vanhenpieni siunauksen.
Selviän joka päiväisistä askareista itsenäisesti, mutta on paljon asioita joihin tarvitsen vanhempieni apua. Vanhempani ja minä itse ei vaan osata laittaa auttamisen rajaa oikeaan kohtaan. Míten pärjään sitten, kun vanhempia ei enää ole, jos he huolehtivat nyt liikaa enkä osaa itse ottaa vastuuta elämästäni? |
|
|
| |
21.7.2010 12:05
Hanna |
|
| Minä vammauduin 12- vuotiaana ja minulla on ollut samoja ongelmia, mutta ajan kanssa ovat menneet ohi. Ongelmia on ollut ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Nykyisin jotkut tietyt ulkomaalaiset aiheuttavat suurimmat ongelmat, toiset ovat hyviä ystäviäni. |
|
|
|
|
© 2007 Jari Jokinen - Tekninen toteutus Optinet kotisivut
|
|
|
|
|
|
|
|
| |
