Etusivu Hippokampus Net Uutiset Keskustelupalsta Blogi Aivovammat Kohtalot Vertaistoiminta Protecting Rights Kysy tai kommentoi! Yhteistyössä Linkit Uutuuskirja			<< Takaisin aiheisiin alkutuskaa 22.7.2010 11:20 omainen Hei Kaikille, löysin tämän paikan ja lueskelin kirjoituksianne. Olen aivovamman saaneen puoliso. Meidän tilanne on vielä niin tuore ja kesken, että mieheni on edelleen sairaalassa eikä ole pari kuukautta sitten sattuneen onnettomuuden jälkeen tullut kontaktiin. Silmät ovat kyllä auki ja mielestäni katse kohdistuu aina hetkittäin minuun. Lääkäreiden mukaan kysymyksessä on erittäin vaikea aivovamma. Tämä elo on tällä hetkellä yhtä epätoivoa, toivoa, tuskaa, epätietoa tulevaisuudesta. Tuntuu kuin olisi menettänyt rakkaan ihmisen yhdessä illassa (onnettomuus) ehtimättä hyvästellä... Ehkäpä hän tulee vielä tajuihinsa, toivon sitä kovasti. Käyn päivittäin katsomassa häntä ja aina toivoo jotain positiivista tänään tapahtuvaksi. Ei kuitenkaan vielä mitään radikaalia. Ehkäpä tänään olisi se päivä jota niin odotan ... ehkäpä ei. Onko muilla samanlaisia kokemuksia? ihania vastauksia :) 3.8.2010 20:08 omainen Voi kiitos ihanista vastauksistanne. Vertaistuki on erittäin tärkeää myös omaiselle, huomaan. Teidän kokemuksenne ja elämänne tilanteet, arki koskettavat paljon. Olette jo päässeet eteenpäin alkuvaiheesta. Etenkin PTL:n kertomus tuntui kuin osittain omilta kokemuksiltani. Myös meillä teholla ja sen jälkeen neurologisella osastolla meille omaisille pääasiassa sanottiin, että tajunta ei luultavasti koskaan tule palautumaan...mutta mitäpä he sitä vielä siinä vaiheessa ennustamaan :) Toivoa on ... aina! Nyt on jo kulunut kolmatta kuukautta tapahtumasta. Silmät ovat puolisollani auki, ja katsoo minua kohti ajoittain. En kuitenkaan pysty sanomaan tunnistaako, tai edes tiedostaako että olen läsnä. Jotenkin tuntuu katse kuitenkin siltä, että ei hän tyhjään tuijota kun minua katsoo. Sitten taas katse katoaa ja ei siitä saa kiinni. En usko, että hän on niin läsnä että tiedostaa minut siinä tai tilaansa. Kovasti on lihasjännitustä käsissä ja jalat menevät ristikkäin. Voikohan tuo palautua normaaliksi..... tiedä sitten. Sydämeeni sattuu katsella rakasta siinä tilassa. Miksi näin piti tapahtua, mikä ihmeen tarkoitus tälläkin on. Toisen puolesta tekisi mitä tahansa, jotta saisi lihasjännityksen tuomat tuskat ja muut mitä ei edes tiedä, pois. Tuttuja tunteita 1.8.2010 14:57 Minna Oma puolisoni vammautui vaikeasti vähän yli kolme vuotta sitten tapaturmaisesti. Sairaalassa aikaa kului 3 kk:tta jonka jälkeen alkanut kuntoutus jatkuu yhä edelleen. Mieheni tarina löytyy tuolta kohtalot osiosta.... Nuo pelonsekaiset tunteet epätoivosta toivoon ja kauhuun ja kaikkeen mahdolliseen kuuluvat kyllä siihen vuoristorataan jota vammautuneen puoliso joutuu käymään läpi. Koska jokainen aivovamma on omanlaisensa, ei varmasti kukaan antaa mitään yleispäteviä neuvoja sen enempää kuin kukaan ei voi tietää miltä juuri Sinusta tuntuu. Itselläni suurimpana lohtuna oli juuri Marlinin mainitsema päiväkirja, jota pidin lähes ensimmäisen vuoden. Ja toinen lohtu oli se periksiantamattomuus, johon olen kasvanut jo lapsesta asti. Eli periksi ei anneta ennenkuin sydänkäyrä on suora.... Vertaistuki on ollut aivan korvaamatonta ja täältä Hipon sivuilta olen saanut uusia ystäviä ja niin monta olkapäätä etten edes uskalla ajatella miten tämä aika olisi kulunut ilman heitä. Kiitos kaikille!!! Tätä nykyä elämä tasoituttua, ehdin valitettavan harvoin vieraillä täällä, mutta ,os kaipaat juttuseuraa, säponi on yllä ja puhelimitse tavoittaa ymös 050-5344640. Voimia ja jaksamista toivottaa, minna Teholla 28.7.2010 23:06 Hanna Muistan nähneeni unia, vaikka aivotoiminta oli vähäistä. Hengityskone muuttui unessa imurinletkuksi ja tuntui aivan kuin kurkku olisi ollut kipeä. Tajuttomuuden loppuvaiheessa muistan nähneeni vakavan pikkuveljen.   Nämä asiat ovat syvällä mielessä, vaikka onnettomuudesta on syksyllä kulunut 16 vuotta. Minulla tajuttomuus oli vain kaksi viikkoa ja sitten minut siirrettiin lasten teholle, jossa minua vain siirreltiin huoneesta toiseen. Myös minun kanssa oltiin paljon! 28.7.2010 22:49 Hanna Ja minua vietiin ulos. Muistan aina kaivanneeni ulos, mutta sitten tuskastuneeni tilanteen mahdottomuuteen. Ajattelin vain kotiutumista. Olin tosi avuton. Uskoin, että sitten kaikki on taas hyvin, mutta oikeasti vasta sitten ongelmat ja törmäykset yhteiskunnan kanssa alkoivat! Omasta mielestä kaikki oli hyvin, mutta toisten mielestä näin ei ollut. Myös minun mieheni vammautui onnettomuudessa 28.7.2010 22:08 PTL Mieheni vammautui reilu 2 v sitten onnettomuudessa. Tajunnan tason palautuminen oli hidasta ja alusta asti oli selvää että aivovamma tulee olemaan erittäin vaikea laatuaan. Tästä meitä "varoitettiin" jo teho-osastolla. Kävin päivittäin luonaan,juttelin ja kerroin mitä mieleen tuli, pidin kädestä jne. Jo teho-osastolla hänelle aloitettiin kuntoutus eli fysioterapeutti kävi jumppaamassa häntä vaikka tajunta olikin miltei olematon. Jo teholla huomattiin hänen reagoivan meihin perheenjäseniin, oli kertoja jolloin jopa kiellettiin koskemasta ja puhumasta kun ne vaikuttivat aivopaineen nousuun. Hänen päästyään normalille osastolle sairaalassa, veimme jopa koiramme hänen luonaan käymään. Pitkään pitivät käsiä lepositeissä joska ruokinta tapahtui nenä-mahaletkun kautta ja repi sen irti jos kädet olivat vapaina, samoin katetrin. Aina kun menin, irroitin ensimmäiseksi kädet vapaiksi, näytin kuvia lehdestä, tein oman valokuvakansion perheemme kuvista ja hänelle tärkeistä asioista ja sitä näytin usein. Jätin perheen kuvia näköetäisyydelle että hän silmät avatessaan näki heti tuttujen ihmisten kuvia. Vein mp3-soittimen jossa hänelle tuttua musiikkia ja myöhemmin kaiuttimet joiden kautta sai sitä kuunnella. Vaadein hänelle ääniä ympärille, ei ole tottunut olemaan hiljaisuudessa. Puhetta hän ei ole tuon onnettomuuden jälkeen tuottanut, eikä voi sanoa että hän kommunikoisi millään tavalla. Ilmeet ja eleet kertovat hänen tuntevan läheisensä,näkökyvystä emme voi olla varmoja koska tuo kommunikointikeino puuttuu. Viime kesänä kuntoutuksen ansiosta mieheni jopa käveli tuettuna, söi itse toisinaan ja avusti pukemisessaan, puki jopa itse paidan päälleen. Nyt hän on täysin vuoteessa keväällä olleen ison ja pitkäkestoisen epilepsiakohtauksen vuoksi. Se aiheutti lisävaurioita ja mm ruokailu muuttui jälleen letkuun. Voit laittaa mulle sähköpostia, jos haluat jakaa ajatuksia ja tuntemuksia tilanteestanne. Itse muutaman samankaltaisessa tilanteessa olevan löytäneenä huomasin vertaistuen merkityksen ja avun. Saman kokenut osaa samaistua tilaneeseesi. Voimia ja jaksamista, päivä kerrallaan eteenpäin, niinhän tätä elämää edetään. Älä luovuta! 27.7.2010 20:38 marlin Meillä poika sai -97 vaikean aivovamman, ja lisäksi kovia kouristuskohtauksia. Syvä tajuttomuustila. Mekin käytiin päivittäin, minäkin olin monta tuntia kerralla, hieroin jalkoja, juttelin koko ajan niitä näitä. Tajunnan taso vaihteli. Ekana iho tuli kananlihalle, ja myöh kaikki aloitettiin alusta kuin lapsella. Vähitellen kuntoutui kuitenkin, kuukausien kuluessa, ja asuu nyt yksin, vähän tuetaan vielä. Epilepsia oli vaikeahoit 10v, mutta alkuper lääke kun vaihd, nyt sekin on rauhoittunut.  On kirjoittanutkin oman tarinansa johonkin Hipon hallituksen jutun yhteyteen. (Täällä kirjoittelee joskus toinenkin "omainen"). Minä olen mukana vapaaehtoitoiminnassa Turun puolessa, meillä kokoontuu kuukausittain omaisten ryhmäkin. Ja epil yhd olen mukana, kesk ryhmässä. Täällä yritän vastailla aina kun tuntuu siltä, että olisi apua. Ja välillä kirjoittelen "Marlinin" palstassa. Aina kun tulee jotain kysyttävää, kirjoittele tänne. Nyt on lomia, mutta aina jossain vaiheessa joku kyllä vastaa. Täällä ihmiset on paljon kokeneet, kantapään kautta. On aivovammaisia ja omaisia. Sanon vielä lopuksikin, älä luovuta. Ja kirjoita kaikki ylös, pidä päiväkirjaa mm edistymisistä, kaikesta, siitä voi olla sulle hyötyä myöhemmin. Lääkäreille kaikki muutokset ovat tärkeitä. Ja toivottavasti sulla on aivovammoja ymmärtävä lääkäri. Oikeanlainen kuntoutus myöh on myös tärkeää. hassu järjestys 22.7.2010 21:22 omainen Nämä kommentit tulevat ihan outoon järjestykseen täällä. Helpompi oisi lukea ne aikajärjestyksessä.   22.7.2010 21:21 omainen Uskon, että hän jollakin tapaa aistii läsnäoloni ja jatkan puhumista sekä aktiivista kanssakäymistä hänen kanssaa, kuten hän olisi "läsnä". Voi, kunpa kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Saattaa 22.7.2010 19:50 Hanna riippuu vammojen laadusta ja laajuudesta. Kannattaa uskoa, että kyllä voi! Silmien edessa! 22.7.2010 19:45 Hanna Minun huomio kiinnittyi lääkäreiden ja hoitajien erinlaisuuteen.   Kaikki mikä poikkesi tavanomaisesta oli kivaa. Kivaa ei saa olla liikaa. Muistan unia, joita näin. Näin myös hahmoja, joten ympärillä tapahtui asioita.   Kaikkein eniten odottelin kotiutumista ja sitä puolen vuoden rajaa, joka aivohalvauspotilailla on. Hanna, 22.7.2010 19:25 omainen Muistatko sinä siitä ajasta jotakin. Omaisia puhumassa sinulle tai jotakin tapahtumia. Mietin aina, että mahtaakohan mieheni kuulla kun juttelen hänelle ja näkeekö minut tai näyttämiäni asioita kun katse kohdistuu :) Oma kokemus! 22.7.2010 17:47 Hanna Minulla alkutilanne oli hyvin samankaltainen. Olin onnettomuushetkellä 12-vuotias. Onnettomuushetken ikä vaikuttaa ratkaisevasti. Lääkärit eivät antaneet toivoa.
				© 2007 Jari Jokinen - Tekninen toteutus Optinet kotisivut