Hommat meni metsään...

Vammauduin kesällä 2007 koneonnettomuudessa. Sain vaikeat kasvojen ja kallonluiden murtumat, sekä  aivoverenvuodon että aivoruhjeita. MediHeli toi paikalle lääkärit jotka kai totesi että tosta miehestä vielä voi tehdä kalua=) Sitten minun kiikutettiin Töölöön ambulanssilla, jossa päädyin neurokirurgin käsiin leikkauspöydälle. Lisäksi leukakirugit ja plastiikkakirurgit korjailivat murtunutta naamaani. Silmänpohjia eivät voineet pelastaa, ja sen seurauksena näköhermot vauroituivat pysyvästi. Töölössä vietin teholla 2 ja puoli viikkoa ja osastolla viikon, kunnes  minut siirrettiin Keskussairaalaan. Siellä vietin aikaa n. 8 vkoa. Muistini alkaa palailemaan viimeisinä sairaalassaolopäivinä. Nekin häivähdyksinä.

Nyt olen suhteellisen suhteellisen hyvässä kunnossa. Kiitos siitä kuuluu fysioterapeutilleni ja omatoiminen liikkuminen alkaa sujua paremmin.

Olin ensimmäistä kertaa Käpylän kuntoutuskeskuksessa viime marraskuussa ja nyt elokuussa 2008. Siellä saatu tieto aivovammoista ja sen aiheuttamista muutoksista oli mielenkiintoista. Tunnistan ehkä joskus niitä myös itsessäni?

Vammautumisesta huolimatta vietän melko normaalia elämää perheeni kanssa. Nautin  samoista asioista kuin ennenkin. TV:n katselu ja vaimon ja lasten kanssa yhdessäolo on  parasta. Vaikka tapaturma vei työkyvyn ja näköni menetin,  siihenkin alan kyllä tottua.

Tietysti sitten on paljon muita vaivoja, kuten hajuaistin puuttuminen, lämmönsäätelyongelmat, tuntopuutokset ja korvan lukkiutuminen.

Tämän lisäksi vaimoni ja neuropsykologi ”väittävät” minulla olevan vaikean aivovamman. Itse en sitä juurikaan tunnista vielä.

Elämä tuntuu aika mukavalta kaikesta huolimatta.

Jonas Lindström syyskuussa 2008

KOHTALON IVAA

Jari pyysi minua kirjottamaan, kun kerroin hänelle halustani kirjottaa. En ollut ennen vammautumistani edes kuullut sanaa aivovamma, eikä se kuulunut elämääni. Ajattelin "jos ihminen jää auton alle se kuolee" tai "vammautuneena ei voi elää". Nykyisin pidän aivovammaa käsittenä, joka on hyvin laaja ja vaikuttaa eri ihmisiin eri tavalla.

Eräänä kauniina syyskuun päivänä pyöräillessäni (harrastusmatka) jäähalliin jouduin vahingossa liikenneonnettomuuteen, olin tapahtumahetkellä 12-vuotias. Muistan elämästäni ennen onnettomuutta vain hajanaisia osia, jotka nekin ovat sekavassa järjestyksessä. Menetin heti tajunnan ja minut vietiin ambulanssilla ensiavun kautta Vaasan keskussairaalan teho-osastolle. Uutta kolmen päivän nukutustakin kokeiltiin. Sen piti olla vain pikku kraapaisu. Toisin kuitenkin kävi! Muistan teholta unen, jossa minulla oli imurin letku kurkussa ja luulin sen olevan vain leikkiä. Ihmettelin, kun ei vakavan näköinen veljeni ota sitä pois. Mulla on hätä, eikö ketään voi  auttaa! Toisessa unessa katsoin itseäni katon rajasta ja mietin elämä jäi kesken, eikä se vielä saa päättyä. Vietin teholla kaksi viikkoa ja 13-vuotissyntymäpäivän. Sain fysioterapiaa jo teholla. Sen jälkeen minut siirrettiin tehotarkkailuosastolle. Pian minut myös kuljetettiin Seinäjoen aluesairaalaan aivojenkerroskuvauksiin, kuvissa koko karmeus  pahjastui. Myöhemmin muistan kuinka öisin käytävällä juostiin edestakaisin ja kuinka kellot soivat. Päivät kuluivat kuntoutuksessa ja sain kaksi tuntia fysioterapiaa päivässä ja kaksi tuntia viikossa sekä toiminta- että puheterapiaa. Minulla oli parin kuukauden puhumaton jakso. Joulukuun alussa sain siirtyä päiväpotilaaksi ja luvattiin, että pääsen vuodenvaihteen jälkeen kouluun. Ajattelin kauhun sekaisin tuntein Variskalle menoa, siellähän on portaita. Palasin todellisuuteen, kun invataksi tuli hakemaan minut sairaalakouluun. Jouduin tutustumaan kaupungin minulle määräämään avustajaan, aluksi kaikki meni ihan hyvin avustajan kanssa. Sitten kärsin avuttomuuden tilassani. Neuropsylogisissa testeissä minun todettiin voivan käydä peruskoulun loppuun normaaliopetussuunnitelman mukaisesti. Minut suositeltiin kuulo-ja dysfasialuokalle. Elättelin vielä toiveita Variskalle pääsystä, mutta vähitellen alistuin kohtalooni. Ajatteli tällä luokalla pystyn osoittamaan kelvollisuuteni lukioon menoon. Puhttiin iltalukiosta. Tiesin, että päivälukioita Vaasassa on suomenkielellä  kaksi lyseonlukio ja yhteislukio. Halusin päivälukioon ja ainoa oikealta tuntuva vaihtoehto oli yhteislukio. Jouduin ikäväkseni taas ottamaan kouluavustajan. Aluksi kaikki meni taas hyvin, sitten annoin avustajalle potkut.  Valmistuin luokattomasta lukiosta syksyllä 2002 ylioppilaaksi. Ajattelin pyrkiä seuraavana syksynä Vaasan yliopistoon saksan kielen ja -kirjallisuuden laitokselle ja pääsinkin pääsykokeen kautta sisään.

Hyvä ystäväni Markku Onnela haastoi vakuutusyhtiön oikeuteen ja samalla hän paransi myös minun asemaani työkyvyttömyyseläkkeen saajana. Nykyisin opiskelen lähinnä kieliä ja joogaa ja harrastan kaikkea mukavaa, kuntosaliliikunnasta teatteriin ja politiikkaan.

Hanna Lähde, Vaasassa 24.8.-08

EVIVA ESPANA!

Lähdin elämäni rentouttavimmalle matkalle Teneriffalla sijaitsevaan Los Gigantesin kylään yhdessä perheeni ja anopin kanssa 21.01.2001. Loma oli todella ansaittu, sillä työ oli häirinnyt vapaa-aikaani jo pidemmän aikaa. Saavuimme Los Gigantesiin noin klo 14.00 ja majoituimme hotelliimme.

Olin sopinut viikkoa aikaisemmin saarelle tulleen kolleegani kanssa tapaavamme klo 17.00 hotellimme baarissa. Olin kuin ilmaa täynnä oleva ilmapallo lomastani ja päätin lähteä tutustumaan kylään ja kävelemään hiukan reippaammin. Tässä vaiheessa tein perustavaa laatua olevan virheen eli unohdin isäni ennen matkaa antamat ohjeet siitä, että aina pitää olla vesipullo mukana, kun käy kävelemässä pidempiä matkoja.

Kävelin muutaman kilometrin erittäin jyrkkää rinnettä ylös ja sitten alkoi hiukan hiki pukata päälle sekä janottamaan. Edessäni korkeammalla näkyi pieni kylä, josta oletin saavani nestettä. Kun saavuin kylään palautui mieleeni aikaisemmilta matkoilta tuttu espanjalaisten laiskuus eli kaikki kaupat ja baarit olivat kiinni. Espanjalainenhan ei kykene tekemään töitä kuin pari tuntia ja sitten on pakko pitää siestaa.  

Tässä vaiheessa oloni oli jo varsin tukala ja ei muuta kuin vaihdetta isommalle ja mäkeä alas isompaan kylään. Viimeinen muistikuva on eräältä hiljaiselta kadulta, jossa minun lisäkseni käveli ainoastaan yksi ainoa nuori mies. Sitten blackout ja seuraava hämärä muistikuva oli se, että olin kaatunut ja saanut otsaan sekä polviin pienet haavat. Tässä vaiheessa ei tapahtunut naarmuja ja nestehukan aiheuttamaa sekavuutta lukuun ottamatta mitään dramaattista.

Paikalla sain joltain kysyttyä avoinna olevaa paikkaa ja joku oli ohjannut minut erääseen hotellin aulabaariin. Myöhemmin kuulin, että olin tilannut coca-colan ja veden. Ennen kuin sain ne eteeni olin pyörtynyt ja kaatunut suoraan takaraivolleni espanjalaiselle kivilattialle. Espanjalainen kivilattia voitti suomalaisen pään 6-0. Koko tästä viimeisestä tapahtumasta minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, vaan tiedot perustuvat ilmeisesti ambulanssiväen kertomaan sairaalan henkilökunnalle. Tarkkaa tietoa ei ole kauan olin tajuttomana, mutta myöhemmin on arvioitu, että 15 minuutista tuntiin.

Ensimmäinen muistikuva tällin jälkeen minulla on kun putosin ambulanssin paareilta kesken matkan ja minut lyötiin tiukemmin remmeihin matkan varrella. Siitä eteenpäin on hajanaisia muistikuvia, joista en osaa sanoa varmasti ovatko ne oikeita vai perustuvatko ne vaimoni ja muiden omaisten kertomuksiin. 

Sairaalaan saavuttuani muistan kuulleeni jonkun lääkintähenkilöstön mainitsevan sanan cocaine ja ymmärsin, että minun kuviteltiin vetäneen yliannostuksen kokaiinia. Yritin kertoa lekureille etten ole nauttinut mitään päihteitä. Tämä onnekseni todennettiin myös erilaisilla kokeilla.

Pääni kuvattiin ja minulla kerrottiin olevan aivotärähdys sekä luvattiin, että pääsen seuraavana päivänä takaisin hotelliin. Seuraavana aamuna minut oli siirretty teholle ja vaimolleni oli kerrottu minulla olevan aivoverenvuoto, kallonpohjanmurtuma sekä aivoruhje. Teholla vietin vajaat pari päivää ja sitten minut siirrettiin tavalliselle osastolle. 

Joka päivä minulle jostain syystä luvattiin, että seuraavana päivänä pääsen hotelliin. Tässä vaiheessa, kuten tästä pitkään eteenpäinkään minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka huonosti minulle oli käynyt. Espanjalaiset olivat innoissaan vakuutuskortistani ja rupesivat puhumaan minulle etten saa lentolupaa Suomeen eli että joutuisin jäämään Espanjaan hoitoon. Onneksi isälläni oli tuttuja Medihelissä ja isäni sai järjestettyä näiden sekä vakuutusyhtiön kanssa suomalaisen lääkärin noutamaan minut kotiin. 

Suomeen saavuin normaalilennolla yhdessä viehättävän naislääkärin kanssa. Lentokentältä minut vietiin ensin Töölöhön, jossa neurologi katsoi minua fikkarilla silmiin, totesi minun olevan vantaalainen ja lähetti Peijaksen sairaalaan. Peijaksessa vietin painajaismaisen yön polilla saatanan kylmässä odotushuoneessa, jossa ovi kävi kokoajan. Minulle kerrottiin ettei minua voida yöllä siirtää osastolle, koska espanjalaisissa sairaaloissa on niin paljon sairaalabakteereita ja kokeiden tulokset kestävät.

Aamulla luokseni tuli neurologi, joka ainoana kertoi heti totuuden eli kertoessani mitään teen työkseni, hän sanoi sen olevan minun entinen ammattini. Koska Peijaksesta ei löytynyt minulle yhden hengen huonetta ja omaa vessaa kysyi lääkäri haluaisinko kotiin. Totta helvetissä halusin, kun olin sekaisin kuin seinäkello ja viikon maannut espanjalaisessa sairaalassa. Seuraavat kuukaudet käytännössä nukuin, kävin myös neuropsykologissa testeissä ja TT -kuvauksissa, kun aivoverenvuoto uusiutui. Jouduin käymään Peijaksen sairaalassa 3 tai 4 kertaa kertomassa, että nyt päänsärky ei ole normaalia. Aina minut lähetettiin kotiin kunnes viimeisellä kerralla olin jo aika kuumana ja pääni suostuttiin kuvaamaan. Päässäni todettiin 8 mm:n aivoverenvuoto. 

Peijas ei tosin osannut sanoa oliko kyseessä vanha vuoto vai uusi, sillä he olivat hukanneet Espanjan kuvani ja vaikka suomeksi käännetyissä espanjalaisissa papereissani luki selkeästi, että verenvuoto oli poistunut päästäni Espanjassa. Koska  uusi vuoto oli vain 8 mm ja vuodon pitää olla kuulemma 10 mm ennen kuin aletaan poraamaan tai tekemään muuta, niinpä minut lähetettiin kotiin. Tässä yhteydessä sain niin loistavan neuvon, että käytän sitä vieläkin jokapäiväisessä elämässäni eli lääkäri sanoi minulle, että jos menet kotona sekavaksi, soita ambulanssi!                                                                              

Kuvani löytyivät myöhemmin jonkun toisen potilaan kansiosta:-)

Väsymys oli armotonta koko kevään 2001 ja muistikuvat ovat aika sekavat koko tuolta ajalta. Samoin päätäni särki tauotta. 

Toukokuussa 2001 pääsin Käpylän kuntoutuskeskukseen kuuden viikon Insure -kuntoutukseen ja siitä alettiin kulkemaan pikkuhiljaa eteenpäin. 

Matkan varrella alkoi näkyä kaikenlaista ongelmaa eli olin edelleen väsynyt, aloitekyvytön, migreeni vaivasi käytännössä kokoajan, pinna oli kireällä ja tämä oli erityisen huono yhdistelmä murrosikäisten tytärten kanssa. Vaimoni sanoikin jossain vaiheessa, että perheessämme on kolme murrosikäistä tytärtä.

Syksyyn 2002 elättelin toiveita töihin paluusta ja merkkailin kalenteriin päivämääriä milloin aloitan työkokeilun. Neurologit ja neuropsykologit myötäilivät ja nyt myöhemmin on selvinnyt, että kaikki tiesivät ettei Shammystä ole enää huumerikostutkijaksi, eikä palkkatyötä tekeväksi työntekijäksi.

Kirjoittaminen oli vaikeata, aloitekyky nolla, toleranssi nolla jne. Päätin aloittaa omaehtoisen kuntoutuksen eli nettisivujen tekemisen ja näin syntyi ensimmäiset nettisivuni BrainDamage Bastards Hatepages, joissa vierailtiin vajaan puolentoista vuoden aikana noin 87.000 kertaa. Sivut olivat rankat ja niissä pääsin purkamaan paineita oikein urakalla.

Toukokuussa yhdistimme voimamme Kimin Hippokampuksen kanssa ja näin syntyi sekä avoimet Hippokampus -sivut, että Hippokampuksen jäsensivut yhteistyöllä. Sivut ovat huomattavasti maltillisemmat, mutta edelleen niissä on sivuja jotka saattavat järkyttää kielenkäytöllä ja jutuillaan, kuten esimerkiksi Shammyn inhorealistinen päiväkirja.

Itse olen saanut todella törkeätä ja ammattitaidotonta kohtelua lähinnä KELA:n sekä jonkin verran kotikaupunkini kanssa toimiessa, mutta tutustuessani aivovammaisiin, niin olen kuullut toinen toistaan törkeämpiä tarinoita etenkin vakuutusyhtiöiden ja KELA:n toiminnasta. Omalta osalta asiat sujuivat alkukankeuksien jälkeen vakuutusyhtiön kanssa varsin jouhevasti. 

On aivan uskomatonta, että osa jopa terveydenhuollon ammattilaisista pitää meitä aivovammaisia tyhminä tai mielisairaina, joita he kuvittelevat voivansa pyöritellä miten haluavat. Siinä tulee olemaan haastetta Hippokampus sivuille, sillä aiomme jatkossa tuoda näitä asioita esille sivuillamme. On kohtuutonta, että vaikeasti vammautuneita ihmisiä kohdellaan kuin C-luokan kansalaisia. Aivovamma ei useimmiten ole älyvamma, eikä vaikeakaan aivovamma näy välttämättä ulospäin.

Myöskään pitkäaikaisesta luotettavasta hoitosuhteesta ei ollut tietoakaan, sillä neurologini alkoivat jossain vaiheessa vaihtua jatkuvasti ja aina kun sain hyvän kontaktin neurologiin niin seuraavalla kerralla minua hoisi uusi neurologi. Minulle tehtiin myös selväksi ettei pikku-asiolla ole syytä vaivata neurologian poliklinikkaa vaan apu on haettava muualta. Hoitosuositukset aivovammojen osalta ei taida mennä ihan näin.

Nyt tilanteeni on vakiintunut eli olen ollut pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä helmikuun alusta 2003 lähtien. Nyt alan olla sopeutunut tilanteeseen, mutta edelleen tulee monttuja ja mäkiä vastaan, mutta entistä harvemmin ja loivempina. Vaikka palkkatyö meni, niin olen löytänyt korvaavia harrastuksia ja saanut uusia upeita ystäviä vammautumisen myötä. Uskallan jopa väittää, että elämänlaatuni on parantunut huomattavasti, kun jouduin pois työelämästä. Miinuksena on tietenkin nämä erinäköiset vaivat, joista päällimmäisinä on rajut migreenikohtaukset ja väsymys.

Tällaista tekstiä löytyy jostain lääkärinpapereistani:

21.01.2001 kaatunut, vaikea aivovamma, hemorragiset kontuusiot, traumaattinen SAV, subduraalihematooma. Selkeä aivovamman jälkitila jäänyt (haittaluokka 15), neuropsykologiset oireet, aloitekyvyttömyys, muistivaikeudet, keskittymisvaikeudet, väsyvyys, tarkkaavaisuusongelmat, univaikeudet, vaikea posttraumaattinen migreenitaipumus, niskan retkahdusvamman seurauksena niskavaivat ja lihastensionaaliset päänsäryt. Tämä niille tiedoksi jotka ihmettelevät, miten näin "terveen" näköinen dami on joutunut eläkkeelle.

Espanjassa sattuneessa onnettomuudessa saatujen vammojen lisäksi minulla on lisäharmina selkävamma jonka sain työtapaturmassa elokuussa 1998 liukastuttuani portaissa ja pudottuani vajaasta 3 metristä selälleni. Tuolloin minulta murtui ja meni kasaan rintarangan 12 nikama. Tämä vaiva muistuttaa päivittäin olemassa olostaan kipuna, kramppeina ja puutumisina jaloissa sekä jäykkyytenä. Tuolloin minulle arvioitiin vammasta jäävän "sääselkä" tyyppinen pysyvä haitta eli selkää kolottaisi tietyissä sää-olosuhteissa silloin tällöin. Totuus on ollut huomattavasti karumpi ja mm. ryhtini on muuttunut. Nykyisen ennusteen mukaan vaivat vain lisääntyvät ikääntyessäni. Työnantajani vakuuttaja Valtiokonttori on suhtautunut minuun hyvin. Aivovamman saamisen jälkeen muutaman vuoden aivovammakuntoutus oli tärkeysjärjestyksessä ykkösenä. Kesästä 2005 lähtien olen saanut fysikaalista hoitoa tarvittaessa sekä joitakin selkäkipua minimoivia välineitä kuten patjan ja työtuolin Valtiokonttorin maksamana. Lokakuussa 2006 Valtiokonttori konttori korotti selkävammani haittaluokkaa 2:sta 4:ään. 

Aivovamman jälkitila oireineen yhdistettynä selkävammaani on todella vaikea yhdistelmä mm. sen takia, että selän ja vatsan lihakset pitäisi pitää kunnossa, mutta virta edes normaaliin elämään ei tahdo riittää.

Maaliskuussa 2006 pääsin ensimmäisen kerran vuosiin laitoskuntoutukseen 17 vuorokaudeksi Kankaanpään Kuntoutuskeskukseen. Tämä jakso oli todella tärkeä minulle sekä aivovamman oireiden hallitsemisen, että selkävammani kannalta. Jakso oli erittäin raskas, mutta antoisa. Sain jakson Kelan harkinnanvaraisen kuntoutuksen varoista ja olen siitä luonnollisesti kiitollinen. 

Jari Jokinen a.k.a Shammy Agitator, Vantaalla 14.03.2004 

päivitetty 01.04.2007

HONDALLA MUTKAT SUORIKSI

Jouduin moottoripyöräonnettomuuteen 31.10.1971. Olin silloin 18- vuotias ja kaikki elämäni kokemukset olivat vielä edessäpäin. Jäisellä tiellä pyörän kuljettaja horjahti, pyörä suistui ojaan ja minä lensin matkustajan paikalta kivikkoon.

Lieksan terveyskeskukseen minut vietiin paikalle sattuneen taksin kyydissä. Käyttäydyin sekavasti, joten jatkoin ambulanssilla Joensuuhun, Pohjois- Karjalan keskussairaalaan. Päässäni oli kovan kalvonalainen aivoverenvuoto, jonka vuoksi jouduin leikkauspöydälle.

Tiukalle meni aikataulun suhteen, selviytymiseni oli kiinni minuuteista, hengitys rupesi lakkoilemaan ja sain kouristuksia. Tästä kaikesta en tiennyt silloin mitään, olin syvässä tajuttomuuden tilassa.

Omatoimista kuntoutusta 

Parin viikon päästä muisti alkoi palailla pätkittäin. Vasen jalka ja käsi olivat halvaantuneet, olin lähes sokea ja sen minkä näin, näin kaksoiskuvina. Siinä karu todellisuus, johon heräsin.

Viikkokausia vietin sairaalassa, toipuminen alkoi välittömästi. Lääkintävoimistelijat repivät raajojani ja pyörätuolin kautta nousin tolpilleni. Kotiin palasin heikkokuntoisena. Asuin tuolloin Ruunaankylässä, 25 km päässä Lieksan keskustasta, vanhempieni luona. Ulkovessa, kaivosta kannettava vesi ja ikääntyneet vanhemmat, siinä kuviot alkavalle kuntoutukselle. Joensuussa kontrollikäyntejä kerran kuussa neurologilla. Mustetahroja, vääntelin rautalankoja. Kaksoiskuvat lähenivät ja lopulta sulautuivat yhdeksi. Silmiini jäivät vain sokeat alueet, jotka peittivät puolen näkökentästä. Liikuin mahdollisimman paljon, kävelylenkit pitenivät muutamasta kymmenestä metristä satoihin metreihin. Päätä särki jatkuvasti, pillereitä kului. En halunnut jäädä suremaan tapahtunutta.

Ammatinvalintaan ja koulutukseen

Liikennevakuutus alkoi maksaa korvauksia. Työklinikan ja ammatinvalinnan jälkeen aloitin opiskelut Järvenpään yleisessä ammattikoulussa 1973 sähköasentajan opintolinjalla. 3:n vuoden päästä sain paperin käteeni. Työelämään sopeutuminen ei vain ollutkaan niin helppoa, kuin olin kuvitellut. Teollisuuden palveluksessa, sähkölinjoilla, puhelinlinjoilla, kunnossapidossa ja välillä työttömänä. Suurin virheeni oli vamman ja pahan olon kieltäminen.

Paikkani systeemissä aivovammaisena

Vuosien yrittämisten ja rimpuilujen jälkeen, pääsin työnvälityksen kautta Kuopion työklinikalle kuntoutustutkimukseen helmikuussa 2000. Sitä seurasivat jatkotutkimukset Kaunialassa, vuoden päästä. Päästäni löytyi vakava aivovamma, haittaluokkaa 12. Vakuutusyhtiö teki myönteisen eläke päätöksen, sähkötyöt saivat jäädä. Pääsin kuntoutukseen Punkaharjulle 2001,silloin löytyi diapetes, kolestroolit korkealla, ylipainoa ym. muuta hauskaa. Kuntoutuksen jälkeen tehtiin matka rajan taa, Kostamukseen, siellä elimistö teki täydellisen tenän. Matkan jälkeen Joensuuhun teholle, lääkäri ei tiennyt, nousisinko enää ylös vuoteesta. Vaihtoehdot meni vähiin, vain yksi suunta ylös, kohti tervettä elämäntapaa. Siitä lähtien on kuntoutus ollut kokopäivätyötä. Ei nopeasti repien, vaan ajan kanssa, tuloksia on tullut. Painosta pois 35 kg, kolesterolit kohdalleen, sokerit hallintaan.

Mistä voimaa tämän kaiken kestämiseen?

Kovin köykäisin eväin, minut kotiutettiin sairaalasta. 70- luvun alussa, ei ollut sitä tietoa ja tekniikkaa, kuten tänään. Kaikki lääkärit ylistivät, miten hienosti olen toipunut vakavasta vammasta. Jos menin terveyskeskukseen valittamaan pahaa oloani, sain pilleripurkin käteen. Lääkärien kannanotoissa oli suuria eroja. Välillä tuli masennuskausia, vaikka olen perusluonteeltani iloinen karjalainen. Olut- tuoppikin meinasi jäädä käteen kiinni. Musiikki, sen kuunteleminen ja tekeminen on auttanut minua. Kun vasemman käden sormet eivät totelleet, otin kitaran ja rämpytin sitä. Sitten tuli karaoke, oman esiintymispelon voittaminen ja laulaminen selvin päin kaljabaareissa. Nykyisin laulelen kitaran kanssa, jos joku haluaa kuunnella.

Aivovamma on myös mahdollisuus

Näillä korteilla, joita on, on katsottava  tämä elämän käsi loppuun. Naama hymyyn, vaikka sydän mätänisi. Liittyminen Aivovammaliiton ja Invalidiliiton toimintaan, on tuonut mukanaan mielenkiintoisia kokemuksia ja tuttavuuksia. En olisi tavannut näitä ihania ihmisiä, jos olisin pyörinyt ns. arkisen oravanpyörän mukana. Kaikki läheiset ihmiset, saavat lämpimän kiitokseni, kun ovat kestäneet näitä minun toilailuja nämä vuodet. Lopuksi, lohdutukseksi.. Tulee varmasti sellainen aika, jota emme ole nähneet ja emme varmasti tule näkemäänkään.

Kevät-talvisin terveisin Lieksasta: Hannu Räsänen

KOHTALOKAS SUOJATIE!

Tässä tulee eräs tarina aivovammaiseksi tulemisesta ja aivovammaisena olemisesta. En häpeä aivovamma-sanaa, koska se on asia joka minulla on ja pysyy ja en koe enää tarvetta peitellä vammaani muilta. Heti vammautumiseni jälkeen en todellakaan halunnut käyttää aivovammainen-sanaa, koska en ollut vielä myöntänyt asiaa itselleni enkä näin ollen sitä sanaa halunnut myöskään missään yhteydessä käyttää. Vaikka istuin alkuun vajaan 1 vuoden pyörätuolissa ja minun olisi pitänyt ymmärtää, että tämä ei ole väliaikainen tila. Muistan kuinka minulla oli ajatuksia siitä, että minä tästä vielä paranen entiselleni. Epätietoisuus oli valtavaa. En oikein ymmärtänyt miksi minun täytyi olla aluksi sairaalassa ja sitten käydä kuntoutuskeskuksissa, joissa käyn edelleen vuosittain 2 viikon jaksoissa. Ja avokuntoutuksena minulle on myönnetty fysioterapiaa 52 kertaa vuodessa.

Olin 4 kertaa Käpylän kuntoutuskeskuksessa Helsingissä. Ensimmäisellä kerralla olin siellä vuonna 1989 tammikuusta toukokuuhun. Minulla oli sekalaiset tunteet siellä oloon. Toisaalta olisin halunnut pois sieltä mutta toisaalta tajusin että minun on parempi siellä, koska muualla en olisi selvinnyt. Siellä minä sain mitä kallisarvoisinta kuntoutusta. Näin jälkeenpäin ajateltuna voi jopa sanoa etten varmaankaan olisi tässä kirjoittamassa, jos en olisi Käpylään päässyt aikoinaan. Olen monta kertaa miettinyt kuinka parhaiten voisin kiittää niitä ihmisiä, jotka auttoivat minua pääsemään takaisin elämään kiinni. Monen vuoden mittainen prosessi se oli mutta nyt olen ollut jo jonkin aikaa voiton puolella.

Onnettomuus tapahtui 21.9.1988 muutamaa päivää ennen 17-vuotissynttäreitäni. Olimme kävelyllä ystävättäreni kanssa ja ylitimme tietä suojatietä pitkin, kun auto meidät yllätti. Minulla ei ole tapahtumasta minkäänlaisia muistikuvia, tiedän ainoastaan sen mitä minulle on kerrottu. Meidät vietiin Kokkolaan keskussairaalan teho-osastolle josta meidät siirrettiin tajuttomina Seinäjoen keskussairaalaan. Saimme molemmat vaikean aivovamman. Haittaluokkani on tällä hetkellä 14.

Olin tuohon aikaan oppilaana Kaustisen musiikkilukiossa toisen luokan alussa. Pääsoittimeni oli alttoviulu ja minusta oli tarkoitus tulla muusikko, joka soittaisi orkestereissa ja kävisi opettamassa viulunsoittoa musiikkiopistoissa. Toisin kävi ja sen asian hyväksyminen vei monta "kultaista" vuotta. Hyväksymisprosessistani saisi aikaan vaikka kirjan, koska heti aloin pitää päiväkirjaa ja niitä kertyi 7, A4-kokoista vihkoa. Tämä tapahtui aikana, jolloin tietokoneita ei vielä ollut joka taloudessa ja minun täytyi kirjoittaa tekstit käsin. Erityisen vaikeaksi sen teki se, että minun täytyi opetella kirjoittamaan vasemmalla, koska yhtenä vamman seurauksena minulla on oikeanpuolinen halvaus. Mutta minulla oli niin suuri tarve saada kirjoittaa ajatuksiani paperille, että se oli pakko onnistua jollain tavalla. Tämä siitäkin huolimatta, että kävin alkuun neuro-psykologin vastaanotolla ja puheterapiassa jatkuvasti myös kotona olo aikanani. Kirjoittamalla tuntemuksiani sain purettua ahdistustani eri tavalla kuin ammattiauttajan luona. Idean päiväkirjan kirjoittamiseenkin sain juuri Käpylästä, eli suurkiitos siitäkin. Kirjan kirjoittaminen päiväkirjojeni pohjalta eli eräänlainen selviytymisstrategioiden kokoaminen on edelleen mielessäni paljon mutta en vieläkään ole siihen ryhtynyt.

Tässä tulee hyvin esiin yksi vamman oireista, tekemisen aloituksen vaikeus. Minulla ei kovin selvästi enää kyseistä vaivaa havaita, koska olen oppinut elämään vammani kanssa ja teen vain sen verran kuin pääni kestää, jaksaa ottaa vastaan ja käsitellä. Tuntuu joskus jopa siltä etteihän tässä enää mikään kummemmin vaivaa mutta onneksi olen huomannut jarrutella ajoissa kun olen ruvennut käymään ylikierroksilla, ettei kaikki ole kaatunut niskaan. Täytyy olla yhä vieläkin koko ajan varuillaan, ettei päästä "lankoja käsistä". Täytyy huolellisesti miettiä asiat etukäteen ja olenkin huomannut sen, että jos mietin asioita tarkasti etukäteen (niin tarkasti kuin niitä pystyy) asiat sujuvat paljon paremmin ja saan hoidettua mitä milloinkin.

Tähän kuntoutumiseeni on varmasti myös opiskeluillani hyvin suuri merkitys. Heti vammautumiseni jälkeen seuraavana syksynä menin kansanopistoon peruskoululinjalle, koska minulla oli tullut niin vakavia tiedon menetyksiä että niitä piti ryhtyä paikkailemaan perusteellisesti. Aluksi minulla oli mukanani koulussa avustaja, koska kirjoittaminen vasemmalla ei heti onnistunut ja tarvitsin tukea liikkuessani, koska koulussa ei voinut käyttää pyörätuolia. Koulurakennus oli vanha ja siellä oli ahtaat käytävät ja paljon portaita eikä lainkaan hissiä.

Tämän jälkeen menin iltalukioon Seinäjoelle. Minä aloitin hyvin varovasti opiskelun siellä, luin vain 1-2 ainetta kerrallaan. Mutta 5:nä opiskeluvuotenani kirjoitin ylioppilaaksi ja sain arvosanaksi C. Olen itse kirjoittanut tästä aiheesta artikkelin Aivovammaliiton Yhteys-lehteen, kun minulta sitä pyydettiin.

Tässä myös tulee esiin myös yksi aivovamman oire eli jos ei jotakin nimenomaisesti pyydetä, sen tekeminen helposti jää. En tosin siinä elämän vaiheessa uskonut että ketään kiinnostaisi minun opiskeluni mutta kirjoitin kun pyyntö kävi.

Nyt elämäni täyttää käsitöiden teko, musiikin kuuntelu, kuntoilu ja vapaaehtoistyö, vain suurimpia mainitakseni. 

Olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja nyt pystyn senkin sanomaan rehellisesti kun joku kysyy ammattiani. Nautin eläkepäivistäni suuresti. Olen löytänyt niin paljon rikkauksia elämästäni vammaisena, että voin sanoa olevani henkisesti rikkaampi kuin terveenä ollessani.

Pandora900